Käytännöllisen historian museo -projekti alkaa Amalia Lydia Antoinette Roosin (Mamman) ja hänen perheensä päiväkirjoista ja muusta aineistosta vuosilta n. 1876-1900. Aineisto toimii kaikupohjana taiteelliselle työskentelylle.
Projektiin liittyvä almanakkablogi Mamman päiväkirjat on osoitteessa www.mammanpaivakirjat.blogi.net
Käytännöllisen historian museo ei ole historian elävöittämistä, sukututkimusta, eikä museotyötä. Vaikka tarkastelen vanhoja aineistoja ja ohjeita, pyrkimyksenäni ei ole myöskään leikkiä 1800-luvun lopun elämää. Oma näkökulmani on tiiviisti nykyajassa. Ruotsiksi koukeroisella käsialalla kirjoitetut isoäitini isoäidin äitini tekstit ovat minulle usein miltei käsittämättömiä ja mennyt aika tuntuu mahdottomalta hahmottaa. Työläästi selville saadut asiat ovat ikkunoita maailmaan, joka on vieras ja pohjimmiltaan tuttu.
Sillä ihmisen elämän perusasiat ovat sentään samoja nyt ja 150 vuotta sitten. Ne vain näyttävät erilaisilta.
The Museum of Practical History is a creative construct. It is not an actual museum, but rather an imaginary world of sorts, which I'm building from forgotten methods, old handwriting, strange goings-on of my ancestors' almanacs and the fragments of the lives my great grandmother and her daughters led.
The Suitcase is the source of the material I use in creating The Museum of Practical History. It contains a random and weathered selection of my ancestors' correspondence, photographs, recipes and journals from the late 1800's to the 1930's. As I am not a historian but an artist and keeper of this archive, my response to these documents is reflective.The texts that my great grandmother's mother has written in ink (and in Swedish) are often quite incomprehensible. Even when I understand the words, their meaning escapes me. Is the past really a foreign country?
